Tarinoita vuoden tarinoista ja avointa töiden hakua

Niin se vain aika vierii. Vasta jäin koti-isäksi ja nyt siitä on kohta vuosi ja viimeistään marraskuussa häämöttää hoitovapaan loppu. Mukaan on mahtunut ihania, inspiroivia, koskettavia, huvittavia ja höpsähtäneitä hetkiä. Niitäkin hetkiä on mahtunut mukaan, että olen joutunut hengittämään pari kertaa syvään ja joskus laskemaan kymmenestä alaspäin. Koska olen tarinankerronta ihminen, niin ajattelin kirjoitella ajatuksia siitä, miten tarinat ovat eläneet tämän vajaaan vuoden elämässämme.

 

Ainakin meillä on luettu paljon kirjoja ihan vauvasta lähtien ja luulen että siitä ja päivittäisestä laulamisesta voidaan kiittää siitä, että lapsirakas pulisee välillä kuin papupata. Nyt kun kaksi ja puoli vuotta on ylitettyä, huomaan lapseni kertovan jo aika pitkiä juonen tyngällä höystettyjä tarinoita, enimmäkseen todellisista tapahtumista tai niistä inspiroituneena. Meillä tarinat ovat kulminoituneet satukirjoihin, mutta myös valmiisiin ja spontaaneihin nukkeihin. Hiekkalaatikolla tikku jonka nenään on kiinnitetty käpy, tai vaikka ruokaa tehdessä patakinnas onkin alkanut elää. Joskus tarinat aukaisevat arjen haasteitakin; esimerkiksi kun potalla käyminen on ollut hankalaa, pieni tarina vaikka pehmolelulla on auttanut tilanteen yli. Samalla tavalla tunteiden tunnistamiseen ja käsittelyyn tarinat ja nuket ovat loistavia välineitä. Niillä voidaan tunne viedä kauemmaksi, jotta siihen on helpompi tutustua.

Meillä seikkaili yhdessä vaiheessa Ärripurri-hahmo. Nimikin kertoo sen liittyvän kiukkuun. Ärripurri oli yhtälailla tunne, kuin sen kuvallinen metafora, minkä olemme piirtäneet ja muovailleet muovailuvahasta. Laitoimme tuohon hahmoon jäätelötikun selkään liikuttamisen helpottamiseksi. Siitä piti tehdä oma nukkekin, mutta materiaalin puutteen vuoksi se hieman jäi kaappiin keskeneräisenä odottamaan aikaansa. Joka tapauksessa. Sen avulla olemme tutkineet miten ärripurri liikkuu ja ääntelee ja sitä myöten opittu tunnetaitoja. Samalla tavalla satukirjoista olemme etsineet kasvojen ilmeitä tai sitten ilveilleen peilin ääressä tehden erilaisia tunteita. Välillä yhdessä ja välillä niin, että arvaillaan mikä tunne on kyseessä tai miltä jokin tunne voisi näyttää.

 

Kerroin, että kirjat ovat olleet meillä tarinoiden kulmakiviä. Nyt olen kuitenkin alkanut kertoa satuja, tarinoita ja kertomuksia kirjojen lukemisen ohella. Aloitin yhdellä sadulla, mitä kerroin useamman kerran. Kun lapsi tottui kertomiseen ja minä opin millä tavalla kertoa hänelle sopivalla tavalla, otin uuden kertomuksen mukaan valikoimaan. Kun mietin omien kokemusten kautta mitä eroa on lukemisella ja kertomisella, niin ne ovat minusta aika lähellä toisiaan. Kuitenkin silloin kun luen, keskittymiseni on herkemmin kirjassa ja niissä sanoissa sekä kuvissa, mitä tarinasta nousee. Kirjoissa mm. kirjailijan luomat sanat parhaimmillaan helähdyttelevät kieltä ja pitävät näin huolen sanojen rikkaudesta ja erilaisten tarinointi tapojen kuulemisesta. Kun taas itse kerron, keskittymiseni on enemmän lapsessa ja kertomuksessa, jolloin tarina kietoutuu ympärillemme ja hetken aikaa elämme syvemmin sen todellisuudessa. Olen huomannut myös, että lapsen ja minun välinen vuorovaikutus on myös tiiviimpää ja kuuntelevampaa. Koska tarinat eletään syvemmin kertomisessa, olen huomannut miten tärkeää on aistia herkästi niitä tunnetiloja sekä muita reaktioita, joita kertominen voi synnyttää. Kun pitää aistit valppaina, voi tarpeen tullen esimerkiksi lyhentää tai pidentää kertomusta tai sitten hypätä jonkin kohdan yli tai vaikka selittää jonkin asian lyhyesti osana kertomista. Vaikeat termit voidaan myös käydä läpi ennen kertomisen alkua. 

 

Lopputuloksena pohdinnalle päädyn siihen, että lukemiselle ja kertomiselle on oma tärkeä paikka tarinoiden ja kertomusten välittäjänä. Kummatkin minusta tukevat toisiaan.

 

Kuten alussa mainitsin, aikani koti-isänä alkaa kääntyä loppusuoralle. En kuitenkaan pääse palaamaan takaisin vanhalle työpaikalleni, työmatkaa tulisi n. 270 km, joten jotain olisi kiva keksiä Keski-Suomesta. Jos sinulla rakas Janin Maailman lukija on tihkunut korviin minulle sopivia työtehtäviä, niin tietoja niistä otan mielelläni vastaan tai jos sinulla sattuu olemaan jokin tehtävä minulle, niin siinäkin tapauksessa saa ottaa yhteyttä 🙂 Asustelen tällä hetkellä kauniissa Jyväskylässä, joten työskentelen täältä käsin ja auto on kyllä yleensä käytössä. Toisaalta jos sattuu ilmiintymään etätöitä tai esim. keikkahommia tms. niin niitäkin otan mielelläni vastaan. En myöskään kieltäydy reissutyöstä, jos siihen menee maltillisesti aikaa. Minulle sopii myös hyvin osa-aikaiset ja sijaisuudet; toki myös kokopäiväiset työt kelpaavat myös vallan hyvin.

 

Ai niin. Tässä olisi osoitteeni, jos haluat ottaa yhteyttä:  jani.suurnaekki[miukumauku]gmail.com

 

Ps. Minusta saa myös vihjata eteenpäinkin jos haluaa 🙂

Pps. Minulla on tällä hetkellä kaavailussa laittaa nostetta nukketeatterille ja tämän vuoksi pyrin saamaan loppukesästä / alkusyksystä asiat niin, että minulta voisi tilata paria esitystä.

 

Ihanaa kesää kaikille lukijoille ja toivottavasti tapaan monia teistä ihan kasvotusten tulevaisuudessa 🙂

-Jani-

 

Missä sitä luurataan?

Pitkään olen ollut poissa blogi-maailmasta, missä siis olen ollut.

Ensimmäiseksi, olen viettänyt enemmän ja vähemmän rentouttavaa kesälomaa, sillä olemme myös muuttaneet kesän lopulla noin 300 kilometrin päähän vanhasta kodistamme. Samalla se on myös vienyt minut hetkeksi pois seurakunnan varhaiskasvatuksen työntekijästä, sen asiakkaaksi. Olenkin viettänyt aikaa elokuusta lähtien pienen tyttäreni kanssa koti-isänä.

On kiehtovaa seurata perhekerhoilua ja muuta seurakunnan lapsi- ja perhetyötä osallistujan näkökulmasta. Minulle kerho ja muskari ovat olleet monesti hengähdyspaikkoja ja erityisesti hetkiä, jossa lapseni pääsee leikkimään muiden lasten kanssa. Silloin isäkin jää monesti toisella sijalla. Pihallamme käy harvoin muita lapsia, niin huomaa kuinka tärkeitä kerhot ovat lapselle. Ilme kirkastuu entisestään, kun mainitsee että mennään kerhoon. Tärkeintä minulle kerhoissa on myös ilmapiiri joka kertoo, että olet tervetullut ja olemme odottaneet sinua. Siihen ei tarvita paljoa. Iloinen tervehdys ohjaajalta ja sanat: ”Hei, kiva nähdä sinua/teitä.”, riittää jo pitkälle. Ja miten mukavaa on jutella myös pari sanaa ohjaajallekin lapsesta tai arjen hetkistä.

Toiseksi blogiin kirjoitus aikaa on syönyt avoimen yliopiston kasvatustieteen opinnot. Naiivisti ajattelin alussa, että kyllä ne tehtävät päiväunien aikana etenee. Siinä olin hieman väärässä, sillä kun on saanut kaikki muut tehtävät tehtyä (kotiaskareet), jää opiskelulle vähän aikaa. Illat tuntuvat kuitenkin olevan se kaikkein hedelmällisin aika kirjoitella. Hitaasti hyvää tulee, vai miten se olikaan 🙂

Tähän loppuun voisin vielä listata muutaman asian, joita olen oppinut koti-isänä taaperoikäisen kanssa.

 

1. Ota lähtöihin reilusti aikaa ja varaudu siitä huolimatta yllätyksiin, kuten piilossa oleviin tavaroihin. Yllättävän hyvin lapsi rakkaamme on vielä näyttänyt piilottamansa esineet.

2. Hermot jotenkin kasvavat ja venyvät

3. Kahdestakymmenestä alaspäin laskeminen oikeasti auttaa.

4. On ihanaa kun aamulla voi jäädä kotiin, kun ulkona sataa vettä tai muuten vain laiskottaa.

5. Taaperot pääsevät yllättämään lähes joka päivä jollain tavalla.

6. Joskus Pikku kakkosen ohjelmat ovat kullanarvoisia.

 

Hyvää loppusyksyä teille kaikille vai pitäisikö sanoa alkavaa talvea. Yritän laitella välillä myös kokemuksia lapsityöstä ja muusta näin toiselta puolelta katsottuna 🙂

-Jani-