Käki käy hitaalla

Päiväkerhoissa yritetään aavistella pyhää. Mitä se pyhä edes on? Ei välttämättä se sunnuntai. Monillahan on töitä silloin. Olen itse ajatellut, että ihmisen on tärkeää pitää yksi rauhoittumispäivä viikossa jotta jaksaisi. Olkoon se sitten vaikka keskellä viikkoa.

Kuitenkin, alla oleva satu on syntynyt kun pohdittiin seurakunnan perheiden sähköpostikirjeen sisältöä.
Nauttikaan sadusta ja muistakaa, että sadut, tarinat ja kertomukset tekevät hyvää niin lapselle kuin aikuiselle 

Ai niin ja eiköhän minulle sallita pieni bloginmainostus.
Päiväkerhoblogimme löytyy osoitteesta 
herrantertut.blogspot.com

KÄKI KÄY HITAALLA
Kirjoittanut Jani Suurnäkki
Ideoita antanut muutamat Tuusulan seurakunnan lastenohjaajat. Kiitos heille 🙂

Mikäli katsot tarkkaavaisesti kaupungin laidalla olevaa vanhaa puutaloa. Et näe siinä mitään erityistä. Jos kuitenkin tarkkailisit sitä viikon tai pari, huomaisit kuinka talon isä lähtee töihin aina tasan kello seitsemän. Vanhemmat lapset, tyttö ja poika, lähtevät kouluun aina kaksi minuuttia yli puoli kahdeksan. Viimein kun kello näyttää kymmentä vaille kahdeksan, avasi ulko-oven äiti nuorimman lapsensa kanssa. Tämä jatkui päivästä toiseen, viikosta toiseen ja kuukaudesta toiseen.

Talon elämää rytmittää vanha koristeveistetty käkikello. Käki oli kukkunut tarkasti ja uskollisesti siitä lähtien kun vanha kelloseppä oli sen verstaassaan, vuorten kupeessa, rakentanut. Käki muisti vanhan kellosepän sanat hänelle.
”Muista käki hyvä. Aika pitää maailman liikkeessä. Pidä siis huoli ettei aikasi jätätä tai edistä.”
Tätä ohjetta käki pyrki noudattamaan tarkasti. Siitäkin huolimatta, että kukkuminen ja muut velvollisuudet ovat saattaneet keskeyttää kylpy- tai ruokahetken.

Nyt käki kuitenkin alkoi viimein tuntea itsensä väsyneeksi. Kukkuminenkin tuntui hänestä epämukavalta ja siitä hän oli kaikkein eniten aina pitänyt.
Eräs sunnuntai, kun aurinko kurkotteli lämpimästi pienestä kellon ikkunasta sisään, se päätti tehdä jotain ennen kuulumatonta. Se päätti pitää vapaapäivän. Se aloitti päivän herkullisella ja pitkällä aamiaisella. Puurokin pysyi sillä kertaa lämpimänä loppuun asti. Aamiaisen syötyään käki valutti itselleen kylvyn ja lorautti veden joukkoon ripauksen laventelin tuoksuista kylpyvaahtoa. Käki hyrisi päälaesta varpaankynsiin tyytyväisyydestä kun se sukelsi kuplameren lämpimään ja tuoksuvaan syliin.

Juuri kun käki oli sulkemassa silmiään, sen korviin kantautui niin hurja kiljaisu, ettei moista ole siinä talossa ennen kuultu. Käki ryntäsi kurkistamaan mikä mekkalan oli aiheuttanut. Edes se että käki oli ihan kuplien peitossa, ei hidastanut vauhtia.
Päästessään kellonikkunan luokse se jäi hämmentyneenä tuijottamaan eteisen menoa.
Koko perhe tuntui olevan poissa tolaltaan. Isä tuijotteli kelloaan, äiti juoksi eteisen ja keittiön väliä ja vanhimmat lapset pakkasivat reppujaan harrastuksia varten.
Ainoa joka tuntui ottavan rauhallisesti, oli perheen nuorin. Tyttö katseli kiinnostuneen oloisesti eteisen menoa rappusilla istuen.

Pian talo hiljeni. Illalla koko perhe istui ruokapöydässä. Käki kuuli kuinka isä yltyi motkottamaan kuinka koko sopan aiheutti se kurja käkikello.
Sitä käki ei suostunut kuuntelemaan vaan teki jotain ennen kuulumatonta. Se hyppäsi ulos kellosta ja laskeutui pöydälle kaikuvan hiljaisuuden vallitessa. Monen haarukka oli jähmettynyt matkalla suuhun.

Ennen kuin kukaan sai sanaa suustaan, käki alkoi puhua aavistus tuohtumusta äänessään. Se kertoi perheelle kuinka sitä oli suututtanut isän puheet. Tämän jälkeen se kertoi kellosepän ohjeesta olla jätättämättä tai edistämästä. Se kertoi keskeytyneistä kylvyistä ja kylmistä ruoista. Mitä enemmän käki kertoi, sitä enemmän perheenjäsenten korvia kuumotti. Ainoastaan se nuorin tyttö näytti vaivaantumattomalta. Kun käki lopetti kertomuksensa, tyttö nousi ylös ja pahoitteli tapahtunutta. Tyttö ehdotti muulle perheelle, että eikö käki voisi vaikka kukkua vain tasatunnein. Isä taasen näytti nololta, mutta ehdotti käen voivan nukkua yönsä ilman kukkumista. Toinen koululaisista ehdotti voisiko käki osallistua myös sunnuntai-illalliselle.
Käki punnitsi ehdotuksia samalla kävellen ruokailuvälineiden keskellä. Hetken päästä se sanoi. ” Sopii, mutta aion aloittaa kyllä kukkumisen jo kuudelta aamulla. Jokin raja se on kellon käenkin nukkumisessa. ”

Tassun ensimmäinen pyhis

Eräässä Mäyrämäen talossa herättiin kutkuttelevaan aamuun. Koira perheen nuorimmalla, Tassulla, oli sinä aamuna ensimmäinen pyhäkoulu.
Tassu jännitti niin paljon ettei aamiainenkaan oikein maistunut.
Nyt ei muutakuin reppu selkään. Tuumi Tassu ja laittoi  tassua toiseen eteen ja paineli ulos.

Tassulla oli reilusti aikaa. Hän päättikin koukata niityn kautta. Tassu painoi kuononsa kukasta kukkaan ja haisteli niin montaa erilaista kuin vain kerkesi. Pian hän kaatui selälleen keskelle kukkamerta ihailemaan taivaan pilviä.

O-ou! Tassu säpsähti ja ponnisti ylös. Hän hän myöhästyy kohta. Ja niin matka jatkui aavistuksen ripeämmillä askelilla.

Matkalla Tassu yritti löytää mahdollisimman monta eri väristä kasvia polun varrelta. Mitä värejä sinä löydät?

Pian alkoi näkyä jo kirkontorni ja sen risti. “Miksiköhän se on tuonne ylösnostettu keikkumaan?” Tassu tuumi ja seisahtui huomaamattaan.

O-ou! Tassu säpsähti. Hän hän myöhästyy kohta. Ei muuta kuin tassua toisen eteen.
Mahtoikohan Tassu ehtiä ajoissa?

Tassu asteli sisälle taloon. Rouva-Mäyrä tervehti häntä eteisessä ja kutsui alttarin äärelle.

Alttarille sytytettiin kynttilä kuvaamaan rukousta. Rouva-Mäyrä alkoi kertomaan alttarista kuinka risti kuvasi rakkautta sekä kukat elämää ja luontoa. Alttarille asetettiin myös eri värisiä kankaita. Valkoinen tarkoitti juhlaa, vihreä arkea ja luontoa. Violetti ja sininen kuvaavat odotusta ja valmistautumista.
Rouva-Mäyrä kertoi värien vaihtuvan alttarilla sen mukaan mikä aika on. Esimerkiksi joulua odottaessa on violetti tai sininen kangas ja jouluksi väri vaihtuu valkoiseksi.
Toki alttarin keskeltä löytyy myös kirja. Siitä löytyy monenlaisia kertomuksia ja vinkkejä kuinka voisi elää hyvin. Tuo kirja on Raamattu.

Alttarihetken jälkeen oli leikkejä ja eväiden syöntiä. Äiti oli pakannut jälkiruoaksi, Tassun iloksi, mustikkapiirakkaa.

Kotimatkalla Tassu huudahti kirkon ristille. “Nyt minä tiedän mitä sinä siellä keikut kaiket päivät!”.

Kirjoittanut ja sanaillut (c) Jani Suurnäkki

Sammakkolammesta mereen

Tämä tarina löytyy myös kuvitettuna versiona tästä linkistä: Sammakkolammesta mereen

Muistatko Mäyrämäen ja sen asukkaat? Koiraperheen, suden, pingviiniperheen, jänikset ja jopa itsensä kuninkaaksi kruunanneen karhun. Tämä tarina ei kuitenkaan kerro heistä. Ainakaan suoraan. Tämän kertaisen tarinan sankari näyttää tältä. Hän oli mäyrämäen sammakkolammen sammakko. Hän ei enään asu Mäyrämäessä. Kerran hän asui siellä, mutta hänen veri veti seikkailemaan. Eräänä aamuna Sammakko lähti kohti meren rantaa. Rannalta Sammakko löysi laivan. Hän katseli ja huhuili yrittäen löytää laivan kapteenia. Pian purjeen takaanta kuuluikin ääni. ”Kuka siellä oikein huhuilee?” Esiin käveli vanha merihiiri. Sammakko tiedusteli mahdollisuutta päästä laivan mukaan. Vanha merihiiri katseli hetken aikaa ja tokaisi. ”Kai minä voin sinut mukaan ottaa?”

Aamuaurinkon säteiden vasta kurkistellessa, lähtivät nämä kaksi. Sammakko ja vanha laivahiiri. Tuuli oli myötäinen joten matka kulki nopeasti. Iltapäivällä sammakko ihmetteli omituista ääntä. Aivan kuin jokin hankaisi pohjaa. Ennen kuin kumpikaan huomasi, laiva oli seisahtunut. He olivat joutuneet laskuveden paljastamalle hiekkasärkälle. Vanha merihiiri ei ymmärtänyt miten moinen pystyi tapahtumaan. Ei siinä auttanut muutakuin odottaa nousuvettä.

Sammakko ja vanha merihiiri yrittivät saada ajan kulumaan. Välillä he kalastivat, välillä pelasivat, mutta yleensä vain katselivat ympäröivää merta ja särkkää. Sammakko rupesi itsekseen tuumimaan. Miten ihmeessä kaikki ympärillä oleva vesi, kasvit, maa, kalat, pilvet, linnut ja kaikki muu oli tullut tänne.

Vanha merihiiri huomasi sammakon pohdinnan. Hän aloitti hyräilemään: ”Linnut nyt, linnut nyt. Mistä tuli linnut nyt…” Ja nojautui laitaa vasten sammakon viereen.

Olen kuullut monenlaisia versiota kuinka tämä kaikki on tullut” Tokaisi Vanha merihiiri. ”Eräästä versiosta pidän kaikista eniten. Kerrotaan, että aluksi ei ollut yhtään mitään. Oli vain pimeätä. Siellä pimeässä kajahti ääni joka käski valon tulla. Tuon äänen omisti Jumala. Ja valo tuli. Tuon jälkeen ääni sanoi tulkoon kaari erottamaan taivaan vedestä. Ja niin tapahtui. Ääni sanoi myös tulkoon maata ja niin maa ilmestyi veden alta.

Seuraavaksi ääni sanoi kasvakoon kaikenlaisia puita, pensaita, kukkia ja muita kasveja. Ääni loi myös päiväksi aurinkon ja yöksi tähdet sekä kuun. Seuraavaksi kuului vilisköön taivaalla, maassa ja vedessä kaikenmaailman eläimiä. Niin siivekkäitä kuin kaksi, neljä, kuusi ja vielä useampi jalkaisia eläimiä. Joillain ei ollut jalkoja ollenkaan ja joillakin taasen oli jopa evät.

Seuraavaksi kuului sanat tulkoon ihminen. Niin tuli maailmaan ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Heille annettiin tehtäväksi huolehtia kaikesta mitä oli taivaalla, merissä ja maalla. Niin eläimistä kuin kasveistakin. Niin ilmasta kuin vedestäkin. Tämä tehtävä on myös annettu meille jokaiselle.

Vanha merihiiri haukotteli ja totesi, että lopuksi luotiin myös lepopäivä. Tuon sanottuaan hän nukahti ja kohta perään nukahti sammakko. Kumpikin heistä heräsi jonkin ajan päästä laivan keinumiseen. Vesi oli viimeinkin noussut. He ottivat kurssin kohti kotisatamaa. Sammakko jäi miettimään kertomusta ja katseli ohi mennessään monenmoisia eläimiä mitä meressä eli.

Ehkä seuraavan kerran kun oikein tarkasti katsot merta. Näet nuo kaksi pienessä laivassaan.

Kirjoittanut ja sanaillut (c) Jani Suurnäkki

Tassun laskiaisvieras

Nouse Tassu ylös!” Kuului äidin ääni alakerrasta. ”Yöllä on satanut uutta lunta!”

Tassua ei tarvinnut enempää kehoittaa. Hän hyppäsi ylös ja riensi alakertaan. Aamiaisen syötyään Tassu nappasi pulkan ja lähti lähimmälle mäelle. Kiipesi sen huipulle ja vilkaisi sieltä alas. ”Klups!” Tassu nielaisi. Mäkinäytti aika hurjalta. Tassu nuhteli itseään, että meni tuolla tavalla säikähtämään. Hän hengitti syvään ja ”huiiiiiii…!” laski alas.

Eihän se nyt niin kamalaa ollut. Tuumi Tassu ja laski toisen kerran ja kolmannen ja neljännen. Pian hän ei enään muistanut monesko lasku oli kyseessä. Yleensä Tassu pitkään ja suoraan. Joskus taasen mentiin ihan kuperkeikkaa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa.

Ties kuinka monennen laskun jälkeen Tassu kuuli murinaa. Ihmeteltyään hetken hän hoksasi. Mahahan se huomautteli ruoka-ajan lähestymisestä. Tassu päätti kuitenkin laskea vielä kerran. Mäen huipulla hän yhtäkkiä kuuli jostain laulua. Tassu tähyili ympärilleen yrittäen nähdä kuka lauloi. Läheisten puiden luona vilahtikin jotain. Tassu laski alas nähdäkseen paremmin. Nyt hän näki laulajan. Sen näköistä olentoa ei ole metsässä ennen nähtykään.

Hyvien tapojen mukaisesti Tassu esittäytyi vieraalle. Hän myös kysyi mistä vieras oli tullut. Vieras katseli hetken aikaa. Pian hän vastasi tulleensa niin etelästä, että kuumuus oli muuttunut kylmäksi. Vieras oli nimittäin Etelämantereen pingviini. Tassu kummasteli hetken aikaa. Lähes heti hän tiedusteli mitä laulua pingviini oli laulanut. Räpylöitään katsellen pingiivi kertoi sen olevan Laskiainen lasketaan, paaston aika alkaa. Hänen äitinsä oli opettanut sen. Tassu rapsutteli hetken aikaa päätään ja kysyi: ”Mitä kummaa on paasto?”.

Pingviini kertoi sen olevan valmistautumista pääsiäisjuhlaan. Hänen äitinsä oli kertonut näin aamulla kun oli asetellut violettia liinaa tuvanpöydälle. Violetti on kuulemma odottamisen ja valmistautumisen väri.

Tassun maha piti arvaamatta kova äänisen murauksen. Kumpaakin rupesi naurattaamaan ja päättivät tavata samalla paikkaa seuraavanakin päivänä.

Kirjoittanut ja sanaillut (c) Jani Suurnäkki

Tuiskun ensimmäinen automatka

Tuisku katseli kummissaan kun kun ihmiset kiirehtivät edes takaisin taloa vieden ja tuoden tavaroita välillä päivitellen.

– Ai niin sekin olisi hyvä ottaa mukaan.
– Kai muistitte ottaa mukaan…
– Äkkiä nyt, ettei myöhästytä!

Silloin tällöin joku perheen jäsenistä rapsutti pikaisesti korvan taustastani.

– Olisi nyt hieman kauemminkin saanut rapsuttaa. Harmittelin ja yritin puskea ohi – menevien jalkoja saadakseni hieman lisää.
– Onko kaikki valmista lähtöön? Perheen isä kysyi.
– On! Kuului eri puolilta taloa.

Ja pian kaikki talon muut asukkaat, äiti, tyttö ja poika saapuivat kantaen viimeisiä tavaroita sylissään. He kokoontuivat talon ovelle.
Hetken aikaa luulin, että aikovatko he jättää minut yksin kotiin. Pelästyin niin paljon, että päästin haukun. Silloin perheen poika kääntyi minua kohti ja sanoi.

– Mitäs pikku-Tuisku oikein haukahtelee? Et kai luule, että jättäisimme sinut kotiin kun luvassa on näin jännittävä matka. Näin sanoen poika kaappasi minut kainaloon ja otti mukaansa muiden kanssa pihalle ja sieltä autoon.

En olekaan käynyt koskaan auton sisällä. Kylläpä jännittää. Kun kaikki perheenjäsenet olivat sisällä autossa, isä käynnisti auton. Ja kyllä minä muuten säikähdinkin, pujahdin oikopäätä pojan sylistä ulvaisten etupenkille ja sieltä äidin jalkojen alla. Ainakin on jotain suojaa päänsä päällä, tuumasin kyyristellessäni jalkatilassa.
Pian tunsin kuinka vartalooni tarrattiin kiinne ja tunsin kuinka joku nosti minua pois jalkatilasta. Rimpuilin ja uikutin

– En tahdo tulla pois. Valittelin.

Vasta väitteistäni huolimatta löysin itseni hetkeä myöhemmin makaamasta äidin lämpimästä sylistä. Kaivauduin siihen niin syvälle kuin vain pystyin.

– Voi meidän pikkuista Tuiskua. Ei sinun autoa tarvitse pelätä. Tyynnytteli äiti, ja jatkoi.
– Vilkaisepa ulos. Näetkö, kuinka maisemat vaihtuvat.

Katsoin ulos. Ja mitä minä näinkään, oikealla näkyi aina vain erilaisia taloja. Punaisia, vihreitä, puisia, tiilisiä, pitkiä taloa, korkeita taloja. Niin monia taloja, eikä yksikään ollut samanlainen, ihmeellistä.

– Mahtaakohan noissa taloissa olla toisia koiria. Olisi kyllä kiva tutustua heihin. Aprikoin itsekseni, kunnes ajatukseni katkaisi muriseva ääni.
– Apua! Haukahdin säikähtäneenä.
– Nyt joku niiden talojen koirista pahoitti mielen, kun ajattelin heitä. Tuumin pienessä karvapäässäni.

Äiti rapsutti korvan taustaani ja kuiskasi.

– Oletpa sinä tänään säikky. Vilkaisepa vasemmalle.

Tein työtä käskettynä. En vain ymmärtänyt, että miksi pitäisi katsoa vasemmalle. Sieltähän saattaisi näkyä rivi hampaita taikka jotain vielä ikävämpää.
Mutta mitä minä näinkään. Vasemmalla puolella seisoi iso auto. Rekaksi isä sitä nimitti. Sen kylkeen oli laitettu merkki jossa lukee. Tai no enhän minä osaa lukea, mutta tuon merkin kyllä tunnistan koska vain.

– Se on lempiruokani merkki! Haukahtelin iloisesti.
– Ei sellainen voi olla pelottava juttu mikä on täynnä herkkuja. Ajattelin.

En usko, että perheenjäsenet ymmärsivät mitä sanoin. Uskoisin, että he kyllä aavistelivat kun näkivät muuttuneen ilmeeni. Tai ainakin, he niin sanoivat toisilleen.

Loppumatkan vahdin silmä kovana jokaista autoa. Jos vaikka samainen merkki vielä ilmestyisi uudelleen. Päivä meni. Kävimme isossa kaupassa, marketiksi tyttö sitä nimitti pitäessään minua sylissä. Sitten kävimme kaupassa jossa oli paljon uuden näköisiä autoja. Ihmettelin, että miksi me tänne tultiin. Kun me sieltä lähdimme, ei meillä ollut enää sitä vanhaa autoa, vaan isä oli ostanut isomman. Tila-autoksi hän sitä nimitti. Se oli kyllä harmi.

– Kerkesin tottua vanhaan ja olinhan onnistunut levittämään aika mukavasti sinne jo karvaakin. Naureskelin itsekseni.

Toisaalta, oli se uusi auto aika hieno. Ja tilaa riitti temmeltää oikein olan takaa. Minulle kyllä sanottiin, että pitäisi pysyä paikoillaan, mutta enhän minä voinut kun oli niin paljon tutkimista.

– Miksiköhän perhe päätti hankkia uuden auton. Tuumin koti matkalla.

Mahtaisikohan syynä olla tuo äidin kasvanut maha. Isä ja lapset käyttäytyvät ainakin silloin tällöin oudosti. He juttelevat äidin mahalle.

– Miksi he eivät puhu äidille. Oudoksuin. Olisihan se paljon järkevämpää puhua kohti kasvoja. Eihän se maha pysty vastaamaan, kun sillä ei ole suuta. Tuhahdin.

He puhuivat joskus jostain pikku kääreestä, äidin ja isän pikku kullasta ja niin edes päin.

– Lienevätkö pikkaisen päästänsä sekaisin. Ajattelin.
– No aika näyttää mitä tuleman pitää, mutta oli kyllä jännittävä päivä. Haukottelin omassa kopassani illan tultua.
– Aika näyttää.

Jouluntaika

Ai terve! Mukava kun tulit. Käy hyvä ihminen istumaan ja ole kuin kotonasi.Mitä sinulle tätä nykyään kuuluu, joko Joulupukki alkaa jännittää?
Ou, et usko Joulupukkiin! Miten nyt silleen on päässyt käymään? Henkilökohtaisesti minä olen uskonut Joulupukkiin koko elämäni ajan.

Anna kun kerron sinulle pienen kertomuksen.
Tämä tapahtui kauan aikaa sitten ihan samanlaisessa paikassa kun me nyt ollaan. Ulkona oli pikku hiljaa alkanut sataa lunta ja seuraavana aamuna alueen kaikki lapset lähtivät pää kolmantena jalkana ulos, nauttimaan uudesta lumesta. Siellä oli myös 9-vuotias poika, jota me voidaan nyt kutsua Matiksi. Matti oli kuitenkin hieman erilainen kuin muut lapset, hän nimittäin ei uskonut Joulupukkiin. Oli hän ennen uskonut. Eräs kerta koulussa, Matti oli kertonut tohkeissaan Joulupukista ja kuinka hän odotti malttamattomana aattoa. Lopputuloksena tästä, isommat lapset olivat ruvenneet nauramaan ja kiusaamaan häntä siitä. Ja he väittivät, että Joulupukkia ei ole olemassa. Mattihan ei tästä tykännyt ja kun jouluaattoilta tuli ja Pukki saapui lahjoineen, Matti päätti selvittää asian ja nykäisi Pukkia parrasta. No Pukiltahan parta tietenkin läksi irti ja sillä samalla hetkellä Matti juoksi itkien omaan huoneeseensa. Siitä lähtien Matti ei uskonut Joulupukkiin. Aikaa meni niin paljon, että Matista oli kasvanut jo 20-vuotias nuorimies. Hän eli aivan normaalia elämää, mutta joulusta hän ei välittänyt. Häntä pikemminkin ärsytti kaikki joululaulut, koristeet ja eritoten Joulupukki.

Matti olisi varmaan ollut loppuelämänsä samanlainen, ellei olisi tapahtunut jotakin odottamatonta. Eräs jouluaatto Matti oli tavalliseen tapaansa yksin kotona piiloutuneena joululta, kun hän kuuli jonkun koputtavan ulko-oveaan. Oven takana Mattia odottikin yllätys, sillä ovea oli soittanut ilmielävä Joulupukki.

”Onkos täällä kilttejä lapsia”. Pukki kysyi Matilta, silmät tuikkien.

Matti oli kovin harmistuneen oloinen. Ei hän halunnut Joulupukkia luokseen, mutta Pukki astui ovesta sisään, ensin tietysti kohteliaasta anteeksi pyytäen. Tämän jälkeen Pukki istahti Matin nojatuoliin. Nyt Matille riitti. Eihän se sopinut alkuunsakaan, että joku tuppaa hänen kotiinsa noin vain.

”Tottot, älä hikeennyt hyvä mies”, Pukki tyynnytteli, ”käy istumaan, meidän pitää hieman keskustella”.

Vastentahtoisesti Matti meni sohvalle ja istui, vaikkei hänen tehnyt yhtään mieli totella.

”Olen kuullut, että sinulla on hieman kateissa joulumieli. Pitääkö paikkansa.” Pukki kysyi, samalla katsoen lempeästi lasien yli Mattia.

”En pidä joulusta!” Matti puuskahti.
”Näin olen tonttujeni raporteista lukenut.” Pukki vastasi lämmin sävy äänessään ja jatkoi.
”Kysymys kuuluukin, miksi. Ennen kuin alat väittää vastaan anna minun kertoa sinulle jotakin. Sinä varmaan tiedät, että joka joulu ilmestyy valtavasti joulupukkeja kaduille, koteihin, tavarataloihin, pikkujouluihin ja niin edes päin.”

Matti nyökkäsi ja oli aloittamaisillaan sanoa jotakin ennen kuin Pukki jälleen jatkoi.

”Olet varmasti myös tietoinen siitä, että minun oletetaan käyvän joka talossa jouluna. Tavallaan näin on. En vain itse ole itsenäni paikalla, vaan lähetän maailmaan joulutaian jota kutsutaan joulumieleksi tekemään hyvää ja auttamaan sekä luomaan iloa. Tämä taika myös aiheuttaa sen, että moni ihminen kokee tarpeelliseksi ryhtyä Joulupukiksi tuomaan iloa maailmaan. Katos ehdin itse käydä vain muutamissa paikoissa, sanotaan n. 2 miljoonassa. Pukki nauraa röhähti päälle sydämellisesti.

”Katos Matti hyvä” Pukki kääntyi katsomaan kohti Mattia.

”Olen olemassa niin kauan aikaa, kun ihmiset kykenevät kaiken kiireen keskellä pysähtymään ja auttamaan toisiaan. Toiset tekevät lahjoituksia keräyksiin, auttavat naapuriaan ja ” Pukki piti tauon” osa ryhtyy Joulupukiksi ja silloin osa minua on heissä. Olkoonkin että heillä on tekoparta taikka tyynyjä mahan päällä. Itse en sellaisia tarvitse, kiitos Joulumuorin. ” Pukki rupesi nauramaan, ja se nauru oli niin ihanaa, sydämellistä ja täynnä iloa, että Matin oli pakko nauraa mukana. Kun hän jälleen taas kykeni näkemään kunnolla naurunpuuskan jälkeen. Pukki oli kadonnut.
Matti ihmetteli hetken aikaa ja luuli nähneensä unta. Kun seuraava aamu koitti. Matti meni keittiöön aamiaiselle. Keittiönpöydälle oli ilmestynyt suuren suuri paketti ja se päällä oli kortti. Siinä luki:

Parahin Matti. Huomasin, että sinulla
ei ole yhtään jouluruokaa. Niinpä päätin
jättää sinulle aimo annoksen erilaisia
jouluruokia sekä pienen lahjan. Kutsu myös
naapurisi yksinäinen mummo jouluaterialle.

Hyvää joulua toivottaa
Joulupukki

Matin oli pakko lukea kortti uudelleen. Sitten hän avasi paketin. Se sisälsi suklaata, peruna-, porkkana- ja lanttulaatikkoa, kinkkua, lohta, rosollia, kotikaljaa ja sen pikkuisen paketin jonka pukki oli maininnut kortissa. Matti kutkutti mahanpohjasta pitkästä aikaa oikein kunnolla kun hän avasi pakettia. Paketti sisälsi pienen laatikon, Matti ihmetteli hetken kunnes huomasi lapun paketin pohjalla. Siinä luki:

Tämä on uusi joulutaialla paranneltu pikajoulukuusi.
Kastele laatikkoa ja kahdessa sekunnissa sinulla on mitä hienoin joulukuusi.

Matti teki ohjeiden mukaan ja kahdessa sekunnissa hänen eteensä oli kasvanut mitä kaunein ja ihanin joulukuusi jonka hän oli koskaan nähnyt. Illalla Matti kattoi jouluruokia pöytään ja oli hän tietenkin kutsunut naapurin mummonkin. Kun he yhdessä siinä söivät, Matti olisi voinut vaikka vannoa, että hän kuuli kulkusten ääntä ulkoa.

Ja tiedätkö mitä? Matti ei enää inhonnut joulua vaan ryhtyi itsekin Joulupukiksi. Ja kuinka hän siitä nauttikaan.
Mitä sinä sanot, olisiko mahdollista, että sinustakin voisi löytyä tuota ihanaa joulutaikaa jostain. Uskon, että jokaisella maailman ihmisellä on mahdollista kokea se, jos vain jaksaa hieman hellittää ja nauttia joulusta.

1 2